Luuletko olevasi erilainen?

Tohtori Bob | Nuoren naisen |

Tohtori Bobin Painajaisuni

  Tohtori Bob on AA:n jäsen n:o 2. Hänen pysyvän raittiutensa ensimmäistä päivää, kesäkuun kymmenettä 1935, saa AA kiittää olemassaolostaan. Vuoteen 1950 mennessä, jolloin tohtori Bob kuoli, hän oli ehtinyt saattaa AA:n sanomaa yli viidelletuhannelle alkoholistimiehelle ja naiselle. Kaikkien näiden käytettäväksi hän asetti lääkärintaitonsa edes ajattelematta minkäänlaista korvausta. Tässä tohtori Bobin ihmeellisen tehokkaassa työskentelyssä häntä auttoi suuresti St. Thomasin sairaalassa Akronissa Sisar Ignatia, joka on eräs AA:n parhaita ystäviä.
  Synnyin eräässä Uuden Englannin pienessä kylässä, jossa on noin seitsemäntuhatta asukasta. Sikäli kuin asioita muistan, oli seudun yleinen moraalinen taso paljon keskitasoa ylempänä. Paikkakunnalla ei myyty olutta eikä viinaa muualla kuin valtion alkoholiliikkeessä. Sieltä saattoi joku onnistua ostamaan pullollisen, jos sai myyjän vakuuttuneeksi siitä, että hän todella tarvitsi sitä. Ilman tällaista todistusta oli innokkaan ostajan pakko palata tyhjin toimin saamatta sitä ainetta, joka myöhemmin käsityksen mukaan oli yleispätevä lääke kaikkiin inhimillisiin sairauksiin. Useimmat kunnon kyläläisemme suhtautuivat erittäin epäluuloisesti ja paheksuvasti niihin, jotka hankkivat itselleen alkoholia Bostonista tai New Yorkista rautateitse. Pikkukaupungissamme oli runsaasti kirkkoja ja kouluja, joiden huomassa sain astua ensimmäiset askeleeni kasvatuksen ja opetuksen tiellä.
  Isäni oli yleistä kunnioitusta nauttiva virkamies ja sekä isäni että äitini toimivat hyvin aktiivisesti kirkon hyväksi. Kumpikin vanhemmistani oli älyllisesti huomattavasti keskitason yläpuolella. Valitettavasti olin perheen ainoa lapsi. Tästä ehkä johtui itsekkyyteni, joka osoittautui tärkeäksi sairastuessani alkoholismiin.
  Lapsesta saakka minun oli suorastaan pakko käydä kirkossa, pyhäkoulussa ja iltajumalanpalveluksessa, lisäksi maanantai-iltaisin ”kristillisten pyrintöjen seurassa” ja toisinaan keskiviikkoiltaisin rukouskokouksessa. Tämän seurauksena tein lujan päätöksen, etten koskaan enää astuisi kirkon kynnyksen yli, kunhan olisin päässyt vanhempieni holhouksesta vapaaksi. Pidin kiinni päätöksestäni seuraavien neljänkymmenen vuoden ajan, paitsi silloin kun syystä tai toisesta näytti epäviisaalta pysytellä poissa kirkosta.
  Oppikoulun käytyäni lähdin neljäksi vuodeksi erääseen erinomaiseen tunnettuun collegeen, jossa juominen näytti olevan tärkein harrastus opiskelun ohella. Melkein jokainen harrasti juomista. Minäkin rupesin juomaan yhä enemmän ja raha-asiat eivät tuntuneet kärsivän juuri lainkaan sen takia. Näytin pystyvän toipumaan seuraavana aamuna paremmin kuin useimmat juomaveikkoni, joiden kirouksena ( tai ehkä siunauksena ) oli paha krapula. Minulla ei vielä koskaan ollut päänsärkyä ja tämän seikan saa minut uskomaan, että olin melkein alusta pitäen alkoholisti. Koko elämäni näytti keskittyvän yksinomaan siihen, että voisin tehdä, mitä halusin, ottamatta huomioon kenenkään toisen oikeuksia tai toivomuksia. Tämä mielentilani tuli yhä hallitsevammaksi piirteeksi sitä mukaan kuin vuodet kuluivat. Suoritin loppututkintoni ”summa cum laude”(= hyvin suurella menestyksellä) juomaveikkojeni silmissä, mutta en suinkaan järjestyksen valvojan silmissä.
  Kolme seuraavaa vuotta vietin Bostonissa, Chicagossa ja Montrealissa erään suuren teollisuusyhtiön palveluksessa, joka myi rautatiekalustoa, kaikenlaisia koneita ja muuta metallialaan kuuluvaa. Näiden vuosien aikana join niin paljon kuin kukkaroni antoi myöten, mutta en vieläkään joutunut kärsimään juomisestani kovin paljon, vaikka silloin tällöin sattui jo aamutärinöitä. Näinä kolmena vuonna olin työstä poissa vain puoli päivää.
  Seuraava päähänpistoni oli ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä. Kirjoittauduin yliopistoon, joka on maamme suurimpia , ja siellä ryhdyin harrastamaan juomista entistä perinpohjaisemmin. Koska pystyin juomaan suunnattomat määrät olutta, minut valittiin erään juomaseuran jäseneksi ja pian minusta tuli yksi sen johtohenkilöitä. Monena aamuna lähdin tunneille, mutta vaikka olin valmistanut läksyni hyvin, minun oli käännyttävä takaisin ja palattava asuntolaamme, koska vapisin niin, etten uskaltanut astua luokkahuoneeseen. Pelkäsin näet joutuvani yleisen huomion kohteeksi, jos minut kutsuttaisiin luokan eteen esiintymään.
  Asiat menivät yhä huonompaan suuntaan, kunnes keväällä pitkän juomakauden jälkeen huomasin, etten kykenisi suoriutumaan kurssista . Niin minä pakkasin tavarani ja lähdin etelään viettääkseni kuukauden erään ystäväni omistamalla maatilalla. Kun aivoni olivat täysin selvinneet, ymmärsin , että opiskelun jättäminen oli hyvin typerää ja että minun olisi viisainta palata jatkamaan työntekoa. Kun palasin yliopistoon, kävi selville, että tiedekunnalla oli asiasta toinen käsitys. Pitkien väittelyiden jälkeen sain luvan suorittaa tutkintoni, joista kaikista selviydyin kunnialla. Opettajani olivat kuitenkin kyllästyneet minuun ja ilmoittivat haluavansa yrittää tulla toimeen ilman minua. Monien ikävien keskustelujen jälkeen sain lopulta todistukseni ja muutin sinä syksynä toiseen johtavaan yliopistoon nuorempana opiskelijana.
  Uudessa yliopistossa juomiseni yltyi niin paljon pahemmaksi, että saman asuntolan pojat katsoivat viisaammaksi kutsua paikalle isäni, joka pitkän matkan tehtyään yritti turhaan saada minut järkiini. Isän käynnistä ei ollut juuri mitään apua, sillä minä jatkoin juomistani ja käytin huomattavasti enemmän väkeviä juomia kuin aikaisempina vuosina.
  Kun olin päässyt loppututkintoihin, oli minulla parhaillaan erityisen kiihkeä juomakausi. Lähtiessäni kirjallisiin kuulusteluihin käteni vapisi niin, ettei kynä pysynyt siinä. Jätin opettajalleni ainakin kolme täysin tyhjää arkkia. Luonnollisesti menetin pelin ja seurauksena oli, että minun oli opiskeltava vielä kaksi lukukautta ja pysyttävä täysin raittiina , mikäli halusin suorittaa tutkintoni. Näin teinkin ja tiedekunta oli tyytyväinen niin käytökseeni kuin tietoihini. Käyttäydyin niin kiitettävästi että, onnistuin saamaan kadehditun paikan maan länsiosassa sijaitsevan kaupungin sairaalassa, jossa sitten pysyin kaksi vuotta. Näiden kahden vuoden aikana jouduin työskentelemään niin kovasti, etten juuri koskaan poistunut sairaalasta. Seurauksena oli, etten myöskään joutunut minkäänlaisiin ikävyyksiin .
  Noiden kahden vuoden jälkeen avasin oman praktiikan keskikaupungilla. Minulla oli jonkin verran rahaa, paljon aikaa ja melkoiset vatsavaivat. Huomasin pian, että pari ryyppyä lievensi ruuansulatushäiriöitäni, ainakin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Minun ei siis ollut ollenkaan vaikeata palata entiseen paheeseeni alkoholin liialliseen käyttöön.
  Ennen pitkää joutui terveyteni maksamaan alkoholinkäytön hyvin kalliisti. Huojennusta saadakseni sulkeuduin vapaaehtoisesti ainakin kaksitoista kertaa erääseen paikkakunnan parantolaan. Nyt olin kahden tulen välissä: jos en juonut, vatsani kidutti minua, ja jos join, hermoni kiduttivat minua yhtä suuresti. Kolmen vuoden kärsimysten jälkeen lähdin paikkakunnan sairaalaan, jossa minua yritettiin kaikin tavoin auttaa, mutta minä puolestani pyysin ystäviäni salakuljettamaan minulle alkoholia taikka itse varastin sitä sairaalasta, niin että tilani huononi nopeata vauhtia.
  Lopulta isäni lähetti kotikaupungistani lääkärin, joka jollakin tavalla onnistui saamaan minut järkiini. Makasin vuoteessa noin kaksi kuukautta, ennen kuin uskalsin lähteä ulos ovesta, ja sitten kului vielä pari kuukautta ennen kuin ryhdyin taas hoitamaan praktiikkaani. Minut oli pelästyttänyt suuniltaan se, miten minun oli käynyt, tai lääkärin lausunto tai luultavasti molemmat, enkä uskallat koskea lasiini, ennen kuin maassamme tulivoimaan kieltolaki.
  Kun kieltolaki oli hyväksytty, tunsin oloni aivan turvalliseksi. Tiesin, että jokaisella oli tapana ostaa muutama pullo tai korillinen alkoholia varojensa mukaan ja että tuo määrä kului nopeasti. Sen vuoksi olisi samantekevää, vaikka joisinkin hieman. Siihen aikaan en ajatellut, että me lääkärit saatoimme hallituksen suostumuksella hankkia melkein rajattoman määrän alkoholia, enkä myöskään tietänyt mitään salakuljettajista, jotka pian ilmestyivät näyttämölle. Join aluksi kohtuullisesti, mutta suhteellisen lyhyessä ajassa olin oppinut vanhoille tavoille, joiden seuraukset olivat jo kerran aikaisemmin olleet niin tuhoisat .
  Seuraavina vuosina kehittyi minussa kaksi selvää fobiaa. Ensiksikin pelkäsin, etten saisi unta, ja toiseksi pelkäsin, että joutuisin olemaan ilman alkoholia. Koska en ollut varakas, tiesin, että alkoholivarastoni loppuisi, jos en pysyisi kyllin raittiina voidakseni ansaita rahaa. Tämän vuoksi en yleensä ottanut aamuryyppyä, jota niin kipeästi kaipasin, mutta sen sijaan minun oli tapana ottaa suuria annoksia rauhoittavia lääkkeitä vaientaakseni tärinän, joka vaivasi minua hirvittävästi. Toisinaan annoin periksi aamuhimoilleni, mutta jos näin tein, olin jo muutaman tunnin kuluttua aivan kykenemätön työn tekoon. Tästä oli seurauksena, että mahdollisuuteni salakuljettaa alkoholia kotiin sinä iltana vähenivät, ja tämä vuorostaan merkitsi koko yön kestävää levotonta heittelehtimistä vuoteessa sekä seuraavan aamun sietämätöntä vapisemista. Seuraavien viidentoista vuoden aikana olin niin järkevä, etten koskaan mennyt sairaalaan, jos olin juonut paljon, ja sangen harvoin suostuin ottamaan vastaan potilaita. Toisinaan piilouduin johonkin niistä kerhoista, joihin kuuluin, ja silloin tällöin oli tapanani asettua asumaan johonkin hotelliin väärällä nimellä. Mutta ystäväni löysivät minut tavallisesti ja lähdin heidän kanssaan kotiin, jos he lupasivat, ettei minua haukuttaisi.
  Jos vaimoni aikoi lähteä ulos iltapäivällä, hankin suuren määrän alkoholia, salakuljetin sen kotiin ja piilotin hiilisäiliöön, vaatekaappiin, kellarin ovenpieleen tai parrujen päälle tai tiiliseinän halkeamiin. Käytin kätköinä myös vanhoja arkkuja ja piironkeja, matkalaukkuja ja roskasankoja, jopa tuhkapönttöä. Mukavuuslaitoksen vesisäiliötä en käyttänyt milloinkaan, koska se näytti liian helpolta. Huomasin myöhemmin, että vaimoni tarkasti sen sangen usein. Usein pakkasin pieniä alkoholipulloja turkissisusteiseen kintaaseen, jonka sitten heitin tuuletusparvekkeelle, kun talvipäivät olivat tarpeeksi hämärtyneet. Salakuljettajaystäväni oli piilottanut alkoholin keittiön portaiden alle, mistä saatoin sen noutaa sopivassa tilanteessa. Joskus toin alkoholin taskuissani, mutta ne oli helppo tarkastaa, joten vaara oli liian suuri. Minun oli myös tapana kaataa alkoholia pikkuruisiin pulloihin ja pistää niitä sukanteriin. Kaikki kävi oikein hyvin, kunnes lähdin vaimoni kanssa katsomaan Wallace Beeryä elokuvassa ”Hinaajalaivan Annie” sen jälkeen ei tätä konstia enää voinut käyttää.
 Tässä yhteydessä en aio puuttua kaikkiin sairaala ja parantolakokemuksiini .
  Elämämme sujuessa tähän tapaan yhä useammat ystävistämme hylkäsivät meidät. Meitä ei voitu kutsua mihinkään, koska minä varmasti joisin itseni humalaan, eikä vaimoni uskaltanut kutsua meille vieraita samasta syystä. Koska pelkäsin unettomuutta, join itseni humalaan joka ilta, mutta voidakseni hankkia lisää alkoholia seuraavaa iltaa varten minun oli pysyttävä selvänä päivällä, ainakin kello neljään saakka. Tällaista elämää vietin muutamia keskeytyksiä lukuun ottamatta seitsemäntoista vuoden ajan. Tämä oli todellakin kuin hirvittävää painajaisunta: ansaita rahaa, hankkia alkoholia, salakuljettaa sitä kotiin, juoda itsensä humalaan, vapista aamuisin, nauttia suuria annoksia rauhoittavia lääkkeitä, jotta olisi mahdollista ansaita lisää rahaa, ja niin edespäin kovaan pahoinvointiin saakka. Minun oli tapana luvata vaimolleni, ystävilleni ja lapsilleni, etten koskaan enää joisi lupauksia, jotka harvoin pystyin pitämään edes yhtä päivää, vaikka olin hyvin vilpitön tehdessäni ne.
  Niiden hyödyksi, jotka ovat kiinnostuneita kokeiluista, halua kertoa niin kutsutusta olutkokeesta. Kun olutta taas sai vapaasti uskoin olevani turvassa. Sitä saatoin juoda niin paljon kuin halusin. Se oli viatonta: ei kukaan ole koskaan tullut humalaan oluen juomisesta. Niin minä täytin kellarimme oluella saatuani tähän vaimoni suostumuksen. Ennen pitkää join ainakin puolitoista laatikollista päivässä. Lihoin lähes viisitoista kiloa noin kahdessa kuukaudessa, muistutin ulkomuodoltani lähinnä sikaa ja tunsin oloni epämukavaksi hengästymisen vuoksi. Sitten juolahti mieleeni, että koska kerran haisin oluelta, ei kukaan pystyisi sanomaan mitä muuta olin juonut, ja niin rupesin vahvistamaan oluttani selvällä alkoholilla.
  Seuraukset olivat luonnollisesti surulliset ja olutkokeiluni lopussa. Olutkokeilun aikoihin jouduin sellaisten ihmisten seuraan, jotka viehättivät minua henkisellä tasapainollaan, terveydellään ja tyytyväisyydellään. Heidän seurustelussaan ei ollut jälkeäkään minkäänlaisesta hämmennyksestä, josta minä kärsin, ja he näyttivät olevan kuin kotonaan kaikenlaisissa tilaisuuksissa. Paitsi että he näyttivät hyvin terveiltä, he vaikuttivat myös onnellisilta. Minä puolestani olin yleensä hämilläni ja vaivaantunut, terveyteni oli murtumaisillaan ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Tajusin, että heillä oli jotakin sellaista, mitä minulla ei ollut ja mikä voisi minua hyödyttää. Sain tietää, että tämä ”jokin” oli laadultaan hengellistä. Se ei kylläkään ihastuttanut minua, mutta arvelin, ettei se voisi olla vahingoksikaan. Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana omistin uudelle asialle paljon aikaa ja harrastusta, mutta silti join itseni humalaan jatkuvasti joka ilta. Luin kaiken, mitä sain käsiini, ja keskustelin jokaisen kanssa, joka saattoi tietää asiasta jotakin.
  Vaimoni tunsi suurta mielenkiintoa uutta asiaa kohtaan ja hänen kiinnostuksensa elvytti omaanikin, vaikka en suinkaan kuvitellut, että siitä voisi löytyä vastaus alkoholiongelmilleni. En voi käsittää, kuinka vaimoni säilytti luottamuksensa ja rohkeutensa kaikkina noina vuosina. Jos hän olisi menettänyt uskonsa, olisin varmasti ollut kuollut jo aikoja sitten. Jostakin syystä me alkoholistit näytämme saavan vaimoiksemme maailman parhaimmat naiset. Enkä osaa selittää, miksi heidän on alistuttava niihin suuriin kärsimyksiin, joita me heille aiheutamme.
  Eräänä lauantai iltapäivänä tuli vaimoni luokse käymään muuan rouva. Hän sanoi toivovansa, että lähtisin hänen kotiinsa sinä iltana tavatakseni erään hänen ystävänsä, joka ehkä voisi auttaa minua. Tuo lauantai oli äitienpäivän aatto. Tulin kotiin kantaen suurta ruukkukasvia, jonka panin pöydälle, ja lähdin muitta mutkitta yläkertaan ja sieltä ulos. Seuraavana päivänä rouva tuli meille jälleen. Koska halusin olla kohtelias, vaikka tunsinkin oloni kurjaksi, sanoin: ”lähdetään käymään”. Ja niin me lähdimme saatuani vaimoni lupaamaan, ettemme viipyisi viittätoista minuuttia kauempaa.
  Me saavuimme hänen kotiinsa täsmälleen kello viideltä ja kello oli neljännestä yli yksitoista, kun lähdimme pois. Pari kertaa keskustelin tämän miehen kanssa myöhemminkin ja lopetin juomiseni aivan yhtäkkiä. Tämä raitis kauteni kesti noin kolme viikkoa. Sitten lähdin matkalle ottaakseni osaa erääseen useita päiviä kestävään kokoukseen Atlantic Cityssä, join junassa koko whiskyvaraston ja ostin useita pulloja matkalla hotelliini. Tämä tapahtui sunnuntaina. Illalla olin humalassa, pysyin raittiina maanantaipäivän päivälliseen asti ja sitten ryhdyin juomaan tullakseni humalaan. Join baarissa niin paljon kuin uskalsin ja lähdin huoneeseeni jatkamaan. Tiistaina aloin jo aamusta pitäen ja olin aika pitkällä puolenpäivän aikaan. Koska en halunnut häpäistä itseäni, maksoin huoneeni ja matkalla asemalle ostin hiukan lisää alkoholia. Jouduin jonkin aikaan odottamaan junaa. En muista mitään siitä lähtien, kunnes heräsin erään ystäväni kotona kaupungissa, josta ei enää ole pitkä matka omaan kaupunkiini. Nämä hyvät ihmiset ilmoittivat asiasta vaimolleni, joka lähetti uuden ystäväni hakemaan minua. Tämä tuli, vei minut kotiin ja vuoteeseen, antoi minulle sinä iltana muutaman ryypyn ja seuraavana aamuna olutpullon.
  Tuo tapahtui kesäkuun kymmenentenä vuonna 1935 ja se oli viimeinen ryyppyni. Tätä kirjoittaessani on siitä kulunut lähes kuusi vuotta. Aivan luonnostaan saattaa mieleesi nousta eräs kysymys: ”Missä suhteessa se, mitä tuo mies teki tai sanoi, erosi siitä, mitä toiset olivat tehneet tai sanoneet ?” On muistettava, että olin lukenut varsin paljon ja keskustellut jokaisen kanssa, joka tiesi tai luuli tietävänsä jotakin alkoholismista. Mutta tämä mies oli vuosikausia juonut hirvittävästi ja kokenut luultavasti kaiken sen, mitä juoppo ylimalkaan saattaa kokea, ja hän oli parantunut juuri sen keinon avulla, jota minä olin yrittänyt käyttää, nimittäin hengellisen kokemuksen avulla. Hän antoi minulle sellaisia tietoja alkoholismista, jotka epäilemättä olivat suureksi avuksi. Paljon tärkeämpää oli kuitenkin se, että sain kerran elämässäni puhua sellaisen henkilön kanssa, joka oman kokemuksensa perusteella todella tiesi, mitä hän alkoholismista puhui. Toisin sanoen: hän puhui minun kieltäni. Hän tiesi kaikki vastaukset eikä hän suinkaan tietänyt niitä lukemisensa perusteella.
  On ihmeellinen siunaus päästä vapaaksi siitä kauheasta kirouksesta, joka minua on seurannut. Terveyteni on hyvä ja olen saanut takaisin itsekunnioitukseni samoin kuin virkaveljieni arvonannon. Kotielämäni on särötöntä ja työni sujuu niin hyvin kuin on mahdollista näinä epävakaisina aikoina. Kulutan suuren osan ajastani välittääkseni sen, mitä olen oppinut, muille, jotka haluavat ja tarvitsevat sitä kipeästi. Teen näin neljästä syystä:

1. Velvollisuudentunnosta

2. Nautin siitä

3. Koska näin tekemällä maksan velkani sille miehelle, joka kulutti omaa aikaansa välittääkseen sanoman minulle.

4. Koska joka kerran, kun näin teen, hankin itselleni hiukan suuremman vakuutuksen mahdollisen retkahduksen varalta.

Eroan useimmista meikäläisistä siinä suhteessa, että en juuri lainkaan pääsyt alkoholinhimostani kahteen ja puoleen vuoteen raitistumiseni jälkeen. Tämä himo oli minussa melkein aina. Mutta en koskaan ole ollut lähelläkään antautumista. Aikaisemmin kiihdyin suunnattomasti nähdessäni ystävieni juovan ja tietäessäni, etten itse voinut juoda, mutta koulutin itseni ajattelemaan, että minulla oli kerran ollut sama etuoikeus, mutta olin käyttänyt sitä väärin niin häikäilemättömästi, että se oli otettu minulta pois. Minun ei siis sovi valitella sen tähden, sillä loppujen lopuksi ei kukaan ole koskaan heittänyt minua väkivalloin maahan kaataakseen alkoholia kurkkuuni.
  Jos arvelet olevasi jumalankieltäjä, epäilijä tai jos jokin muu älyllinen ylpeys estää sinua hyväksymästä, mitä tässä kirjassa on, säälin sinua. Jos luulet yhä olevasi kyllin voimakas pystyäksesi selviytymään leikistä yksin, se on sinun oma asiasi. Mutta jos todella rehellisesti tahdot lopettaa juomisesi kerta kaikkiaan ja vilpittömästi tunnet, että sinun on saatava jostakin apua, meillä on tarjottavana sinulle vastaus. Etkä voi epäonnistua, jos tässä uudessa asiassa olet puoliksikin niin innokas kuin aikaisemmin olet ollut halutessasi lisää juotavaa.

Taivaallinen Isäsi ei ole pettävä sinua!

(  Alcoholics Anonymous, " suomenkielinen painos,  8 painos" sivut 163-171 )

Nuoren naisen tarina

Tulin AA:han 24-vuotiaana.
  Aloitin juomisen 13-vuotiaana, alkoholin avulla pakenin todellisuutta lähes joka viikonloppu.
  Siitä tuli minun tapani hoitaa tunne-elämääni, tuntui hyvältä tai huonolta, alkoholi auttoi joka vaivaan. Noin 20-vuotiaana ymmärsin että minulla saattaa olla alkoholi-ongelma, en tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä asialle, joten jatkoin juomista, tulin siihen tulokseen että olen alkoholisti ja alkoholistinhan kuuluu juoda?! Luin AA:ta koskevan lehtijutun, itkin, sillä tunnistin itseni siitä mitä jutun alkoholisti kertoi itsestään. En kuitenkaan uskaltanut tehdä mitään omalle juomiselleni, minähän olin niin nuori, olin liian nuori mennäkseni AA:han tai ylipäätänsä hakea apua juomiseeni, minä luulin että nuoret ihmiset eivät voi olla todellisia alkoholisteja.
  Syksyllä 1996 kun olin 24-vuotias ymmärsin että minun on tehtävä juomiselleni jotain, ja silloin sain kuulla että myöskin nuoret saavat tulla AA:han, ettei siellä ole mitään ikärajaa! Päätin kokeilla, ja se osoittautui elämäni parhaimmaksi päätökseksi. Ensimmäisessä kokouksessa tuntui kuin olisin tullut kotiin. Noudattamalla AA:n 12 askeleen Ohjelmaa olen saanut uuden elämän, ja uskon ja luotan Itseäni Korkeampaan Voimaan jota minä kutsun Jumalaksi. Elämä on vihdoinkin elämisen arvoista.

Kiitos raittiista päivästä!